maanantaina, marraskuuta 22, 2004

Parit neuletyöt tältä syksyltä:


Tällainen omituinen vihreä pipoke jämälangoista. Minusta tuntuu, että olen parissa kuukaudessa kehittynyt neulojana. Nyt tekisi monta asiaa aivan toisella tavalla kuin aikaisemmin. Tekemällä oppii, vaikka noviisi tunnen vieläkin olevani.

Tässä ihan ekoja palmikkoneulemuksia Luukakselle. Minkäköhän takia en ole saanut prässättyä tuota kauluria? Se näyttäisi paljon ryhdikkäämmältä.

Tänään en ole paljoa neulonut. Sairastan synnytyksen jälkeistä masennusta ja tänään oli parempi päivä, joten tein kaikkea muuta kun kerrankin jaksoin. Illasta olisi ollut mahdollisuus neuloa, mutta meidän neiti itki sydäntäsärkevästi. Hänelle on tulossa ensimmäinen hammas, joten tyttöä sitten imetin ja sylkyttelin. Pikkusiskon Teddy-liivi on pian valmis. Siitä puuttuu enää kauluksesta noin puolet mitasta ja loppuviimeistelyt virkkaamalla. Yhdessä kohdassa vähän mokasin, mutta se on pientä enkä viitsi sen vuoksi purkaa.

6 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Huomenta Ninni!

Olet aika rohkea, kun myönnät sairautesi ääneen. Toivon sinulle (ja lapsillesi ja miehellsei) kaikkea hyvää. Toivottavasti sinulla on läheisiä tukena ja apuna.

Kati

8:11 ap.  
Blogger Ninni said...

Kiitos! Eipä minulla mitään salattavaa ole. On meillä tukea ja apua paljonkin ystäviltä ja läheisiltä. Ainoastaan yhteiskunnan taholta on ollut vaikea saada apua, mutta onneksi minulla on ollut sinnikäs omalääkäri.
Tänään pääsen ekaa kertaa saamaan kunnollista apua pelkän lääkityksen sijaan. Jos pääsen päiväosastolle toipumaan niin arvaa mitä aijon siellä tehdä?
NEULOA!
Neulominen on erittäin terapeuttista hommaa. Se on osa selviytymisstrategiaa. Vaikka sairaus on laadultaan vakava-asteista niin puikot pysyy käsissä, vaikka kaikki muu karkaakin.

9:47 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

Mitä sellainen masennus voi olla...? Olet saanut noin ihanan, suloisen vauvan syliisi, hän on sinun, ja vauva rakastaa sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa - miten sellaisessa tilassa VOI olla masentunut...?
*leijuu haaveisiin, ehkä minäkin joskus* (synnytyksen jälkeinen masennus ei voi olla pahempaa kuin keskenmenon jälkeinen masennus joka jatkuu vuositolkulla..:-(

12:07 ip.  
Blogger Ninni said...

Viimeinen sana tässä blogissa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta:
Minä sairastan sitä, se on diagnosoitu ja todettu vakava-asteiseksi. Kysyit, mitä sellainen masennus voi olla? Netistä löytyy siitä tietoa. Kannattaa vaikka googlettaa.
Mitä minuun tulee, olen kokenut sekä keskenmenon, lapsettomuuden, kaksi vaikeaa raskautta, traumaattisen synnytyksen ja keisarinleikkauksen. Toisen ihmisen masennuksen vakava-asteisuutta ei voi tietää kuin masentunut itse.
Olen hyvin pahoillani siitä, että sinulla on asiat niin kuin ovat. Paljon jaksamista ja lohdutusta!

2:49 ip.  
Blogger Susanna said...

Meillä näkyy olevan kovin samanlainen historia ja nykytilanne.. Jos kaipaat juttukaveria niin laita meiliä kissinen @ yahoo.com

3:12 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Sanasen sanon minäkin. Sehän siitä synnytyksen jälkeisessä masennuksesta juuri tekeekin äidille vielä pahemman olon, kun perusoletus on että, "Jokainen äiti rakastaa luonnostaan omaa lastaan". Aina se vaan ei mene niin. Itselläni ei ollut kovin pahana, enkä hakenut apuakaan, mutta jälkikäteen olen tuntenut suunnatonta syyllisyyttä siitä että en todellakaan rakastanut lastani heti hänen syntymän jälkeen. Kuulostaa ulkopuolisen mielestä pahalle, mutta miltä tuntuu äidistä kun lopulta tajuaa tämän? Entä mitä tapahtuu, jos äiti ei ikinä ymmärrä "missä mennään"? Paljon tsemppiä sinulle! Neulominen oikeasti auttaa. Siinä näkee kuinka todella saa jotain valmiiksi. Tervehtii yksi -tällä kertaa anonyymi- neulebloggaaja

9:13 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home